Kaikella on aikansa

Sateinen sunnuntai on käynnistynyt valitettavasti hyvin surullisissa merkeissä. Sain juuri puhelun isältäni, ja jo numeron välkkyessä kännykän ruudulla tiesin, miksi hän soittaa: jo jonkin aikaa huonossa kunnossa ollut isoäitini kuoli tänä aamuna. Hän eli pitkän ja täyden elämän ja nukkui pois 92 vuoden iässä. Järki pelasi loppuun asti, mutta keho väsyi ja kuihtui pois. En ole uskonnollinen ihminen - agnostikoksi ajattelen itseni - mutta toivon, että mummolla on nyt hyvä olla. Kuoleman mysteerin hän pääsi kaikeksi onneksi selvittämään ennen ensimmäistäkään lastaan tai lastenlastaan, mistä pitää olla kiitollinen. Serkkujenikin lapsia, omia lapsenlapsenlapsiaan, hän ehti nähdä ja heistä iloita.

Tällaisen surun kohdatessa arjen huolet ja murheet tuntuvat niin vähäpätöisiltä. Suvustamme on nyt viimeinen vanhimman sukupolven edustaja lähtenyt, ja samalla on tietty turvallinen, omasta lapsuudestani alkanut aikakausi lopullisesti päättynyt.

Tuntuu siltä, etteivät eväät oikein tahdo riittää muuhun kuin itkemiseen ja hajanaisiin muistoihin. Lähden kohta juoksemaan pois tätä palaa kurkusta ja yritän löytää asioihin jonkinlaista perspektiiviä. Täytyy yrittää muistaa, että:

Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on syntyä ja aika kuolla,
aika on istuttaa ja aika repiä maasta,
aika surmata ja aika parantaa,
aika on purkaa ja aika rakentaa,  

aika itkeä ja aika nauraa,
aika on valittaa ja aika tanssia,
aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä,
aika on syleillä ja aika olla erossa,
aika etsiä ja aika kadottaa,

aika on säilyttää ja aika viskata menemään,
aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti ja aika puhua,
aika rakastaa ja aika vihata,
aika on sodalla ja aikansa rauhalla. (Saar.3:1-8)