maanantai 28. marraskuuta 2011

Sateessa pääsee pitkälle

Arki on taas suru-uutisten jälkeen alkanut, ja olo on paljon eilistä seesteisempi. Töitä on niin paljon, etteivät ne tekemällä lopu, ja hyvä niin; kiireinen päivä on pitänyt haikeat ajatukset loitolla. Suurempi kiitos rauhallisesta olotilasta kuuluu kuitenkin juoksemiselle: on tosi mielenkiintoista huomata, kuinka ruumiillinen olento ihminen loppujen lopuksi onkaan! Eilen lähdin iltapäivällä lenkille tuulettamaan ajatuksiani, ja jo juoksun aikana olo alkoi tuntua paljon paremmalta. Mietin siinä kaatosateessa lönkötellessäni, kuinka onnekas olen, kun saan juosta. Monet eivät syystä tai toisesta pysty liikuntaa harrastamaan, ja voi olla, että jos en olisi ottanut syksyn alussa itseäni niskasta kiinni, niin ehkäpä muutaman vuoden kuluttua olisi juoksemisen aloittaminen ollut jo liian myöhäistä tai ainakin huomattavasti vaikeampaa.

Tämä fiilis motivoi minut sitten juoksemaan elämäni pisimmän lenkin: 18 km (ja vettä tuli tosiaan koko lenkin ajan kuin aisaa)! Olin kotoa lähtiessäni niin ajatuksissani, että sykemittari unohtui matkasta, mutta tämä saattoi loppujen lopuksi olla ihan hyvä juttu. Etenin nimittäin juuri sellaista vauhtia kuin hyvältä tuntui, enkä koko matkan aikana oikeastaan hengästynyt lainkaan. Ainoastaan ihan viimeisten kilometrien aikana alkoi kropasta loppua energia, mikä tuntui pienenä lihasjomotuksena reisissä. Laatu-aikaa sateen kanssa kesti yhteensä 2:12 (7:20/km). Puolimaraton jäi vain kolme kilometriä vajaaksi, ja tuolla vauhdilla siihen olisi kulunut 2:34.

Lenkin jälkeen kävin vanhempieni luona. Siellä ne punaisin silmin katsoivat televisiosta Sherlock Holmesia... Isä heitti puoliväkisin vitsin "koko-orpoudestaan", mutta kyllä surun hänestä selvästi näki. Perheessämme ei ole ollut tapana puhua tunteista hirveän avoimesti, mikä häiritsee minua toisinaan aivan valtavasti. Itse olen tunneihminen ja osaan myös puhua tunteistani. Vanhempieni kanssa se vain tuntuu jotenkin hankalalta ja teennäiseltäkin - en tiedä, voiko tilannetta koskaan korjata vai onko siihen vain sopeuduttava.

No, asiasta toiseen. Tänään ehdin jo iltapäivästä palauttavalle lenkille, joten viikko on alkanut juoksun merkeissä. Huomenna on vuorossa lepopäivä, ja jalkojen kondiksesta riippuen sitten joko keskiviikkona tai torstaina taas juoksemaan. Ulkoliikuntakausi on jatkunut nyt kiitettävän pitkään, joten otetaan kaikki irti myöhäisestä talven tulosta! :)

2 kommenttia:

  1. Moi! Olen lueskellut pikkuhiljaa blogiasi läpi, ja pakko nostaa hattua, miten hyvin olet juoksussa edistynyt. :)

    Tuo on tuttu fiilis, että välillä juostessa miettii, miten onnekas on että on kaksi toimivaa jalkaa, joilla juosta. Ja toisaalta siitä tulee vähän surulliseksi, kun tulee ajatelleeksi, miten monta vuotta meni hukkaan epäterveellisten elämäntapojen ja liikkumattomuuden kanssa. Mutta sitten pohtii asiaa uudelleen, että onpa hyvä, että tuli aloitetuksi juoksu. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

    Osanotot isoäitisi menetyksen vuoksi. Oma mummoni kuoli reilu vuosi sitten elokuussa, joten tiedän fiilikset.

    VastaaPoista
  2. Kiitos paljon kohteliaisuudesta ja osanotosta, Quantina! Oma taipaleesi on taas itselleni inspiraationa, ja toivon että omat lukijanikin löytävät tiensä kirjoitustesi luo. Tunnut löytäneen sellaisen tasapainon, joka on tavoittelemisen arvoista, minkä lisäksi osaat olla onnellinen siitä, mitä sinulla on. Aika hienoa! :)

    VastaaPoista