Suurin pudottaja

Otsikko on nyt ehkä vähän harhaanjohtava - en ole pudottanut viikossa viittä kiloa, enkä ole menossa ko. televisio-ohjelmaan. Lukijoista valtaosa varmaan kuitenkin tietää, mistä Suurimmassa pudottajassa on kyse: Parikymmentä kaltaistani kebabinmussuttajaa lukitaan jollekin kuntofarmille muutamaksi kuukaudeksi. Heillä on käytössään personal trainer, joka tsemppaa heidät jatkuvasti mukavuusrajojensa ylitse. Ruokavalioon saa neuvontaa, ja toiset kilpailijat kannustavat laihduttajat pelin hengen mukaisesti jatkuvasti parempiin suorituksiin - jos et laihdu tarpeeksi, pääset jatkamaan porilaisen jonottamista kotona.

Tällainen ohjelmahan on tietenkin täysin epärealistinen. Ei kenelläkään oikeasti ole mahdollista pitää kunnostaan huolta ikään kuin se olisi päivätyö. Silti ihmisten päättäväisyys ei voi olla tekemättä vaikutusta. Nyt kesällä maikkari näytti sarjan jenkkiversion uusintoja, ja pakkohan se on nostaa hattua kilpailijoille, jotka pystyvät muuttumaan sohvaperunoista atleeteiksi tuosta noin vain. Vai mitäpä olette mieltä tuon uusintakauden suosikkini Mike Morellin muodonmuutoksesta?

Suurimmalla pudottajalla on kuitenkin ollut ihan konkreettinenkin vaikutus minuun. Huomasin, että ylipainostaan huolimatta kilpailijat - paria poikkeusta lukuun ottamatta - sopeutuivat rankkaan kuntoohjelmaan varsin hyvin. Ohjelmaan, jossa aerobista kuntoa rakennettiin nimenomaan juoksun/juoksumaton avulla. Olin itse viettänyt viimeiset kymmenisen vuotta siinä uskossa, että jalkani eivät juoksemista kestä: joko penikkatauti tai polven oikuttelu estävät harrastuksen aloittamisen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Suurimman pudottajan kilpailijat juoksivat ensin puolimaratonin - ja myöhemmin vielä maratonin - totesin, että olen pelännyt ehkä sittenkin turhaan. Vaikka urheiluvammoihin on suhtauduttava erittäin varovasti, ei niistä kai kuitenkaan etukäteen pidä kärsiä?

Joten nyt on julkinen velkani Biggest Loserille tunnustettu. Ohjelmassa on kyllä mielestäni myös paljon mätää - en suosittelisi esimerkiksi kenellekään reippaasti ylipainoiselle maratonia - mutta jotain tsemppiä siitä voi varmastikin saada!

Loppukaneettina vielä tuntemukset eilisiltä lenkkipoluilta. :)

Kävin jälleen juoksemassa Paloheinässä 7,2 km lenkin. Pyrin pitämään sykkeet matalina, ja taisin myös tehdä uudet syke-enkat! Aikaa tuohon 7,2 kilometriin kului 53:30 (7,26 min/km), ja keskisyke oli niinkin alhainen kuin 144 bpm! En tiedä, oliko sydän vähän lomalla vielä maanantain kovavauhtisemman juoksun jäljiltä vai alkaako kroppa tottua jo tietynlaisiin lenkkeihin. Hyvä fiilis joka tapauksessa. Lenkkipolut olivat tuulisten ja sateisten säiden jäljiltä keltaisten lehtien peitossa, kaikkialla tuoksui syksy, ja sadepisarat viilensivät ihoa.

Eihän se nyt vain voi tuosta enää paremmaksi muuttua? :)